ikätoverit jotka ei täysin tiedä taustojasi :
"toi on kehitysvammainen"
"tolla on aivoissa jotain vikaa"
"kehityshäiriöinen"
"mitähä normaali tolle vois sanoo?"
Kai se on jonkun laista pelkoa?
Vanhemmat, muut lähisukulaiset :
"sun pitää tsemppaa"
Oma äitini ja isäni ja mummo eivät halunneet uskoa että heidän lapsellaan on psyykkisia oireita, ne kiellettiin niin kauan ennen kuin tilanne oli jo liian paha.
Itse koen että jos sairauteni olisi aikaisemmin huomioitu tilanne ei ois tänä päivänä tämä.
nykypäivänä he sanovat vain :
" oot rakas, sun pitää mennä hetki kerrallaa"
Tämän ymmärtämiseen heillä ei mennyt kun semmoiset 5 vuotta
Ammattiihmiset:
Peruskoulussa kävin kerranviikossa koulukuraattorilla hän sanoi vaan
"sun oma vika kun oot erillainainen"
terveydenhoitaja kommentoi aivan samaa kuin kuraattori..
Kunnollista ammattiapua sain vasta 16 vuotiaana.
Vaikka avohoidossa olotilaani ei vieläkään tosissaan otettu, vasta kuin olin niin pahassa kunnossa että jouduin suljetulle nuorisospykiatrian osastolle (mielisairaalaan)
Silloin vasta otettiin ongelmat tosissaan.
Ennen ennenkuin hoitoon pääsin mulla oli ammattiihmisistä se kokemus että ne hoitaa vaan niitä "normaaleja", juovat kahvia ja istuvat hienolla sohvalla puisen pöydäntakana.
Onneks nykypäivänä saan apua ja erikäsistys ainakin omista hoitavista ihmisistäni!
Toivottavasti te muut jotka ootte samassa tai jopa pahemmassa tilassa saatte apua <3
Ja ne jotka kokevat että eivät apua saa uskaltakaa nostaa kissapöydälle, itse en sitä uskaltanut tehdä, mutta ois pitänyt.
Puhukaa vanhemmillinne, tai ihan kelle vaa.
Mie oon teiän tukena <3
-Wiltsu
Taas toivon saavani tästä kommentteja ja ehdotuksia seuraavaan blogi tekstiin
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti