Psyykkisesti sairas tässä julmassa maailmassa

Näkökulmia:

ikätoverit jotka ei täysin tiedä taustojasi :

"toi on kehitysvammainen"
"tolla on aivoissa jotain vikaa"
"kehityshäiriöinen"
"mitähä normaali tolle vois sanoo?"

Kai se on jonkun laista pelkoa?

Vanhemmat, muut lähisukulaiset :

"sun pitää tsemppaa"

Oma äitini ja isäni ja mummo eivät halunneet uskoa että heidän lapsellaan on psyykkisia oireita, ne kiellettiin niin kauan ennen kuin tilanne oli jo liian paha.
Itse koen että jos sairauteni olisi aikaisemmin huomioitu tilanne ei ois tänä päivänä tämä.

nykypäivänä he sanovat vain :
 " oot rakas, sun pitää mennä hetki kerrallaa"
Tämän ymmärtämiseen heillä ei mennyt kun semmoiset 5 vuotta

Ammattiihmiset:
Peruskoulussa kävin kerranviikossa koulukuraattorilla hän sanoi vaan
"sun oma vika kun oot erillainainen"
terveydenhoitaja kommentoi aivan samaa kuin kuraattori..

Kunnollista ammattiapua sain vasta 16 vuotiaana.

Vaikka avohoidossa olotilaani ei vieläkään tosissaan otettu, vasta kuin olin niin pahassa kunnossa että jouduin suljetulle nuorisospykiatrian osastolle (mielisairaalaan)
Silloin vasta otettiin ongelmat tosissaan.

Ennen ennenkuin hoitoon pääsin mulla oli ammattiihmisistä se kokemus että ne hoitaa vaan niitä "normaaleja", juovat kahvia ja istuvat hienolla sohvalla  puisen pöydäntakana.

Onneks nykypäivänä saan apua ja erikäsistys ainakin omista hoitavista ihmisistäni!
Toivottavasti te muut jotka ootte samassa tai jopa pahemmassa tilassa saatte apua <3

Ja ne jotka kokevat että eivät apua saa uskaltakaa nostaa kissapöydälle, itse en sitä uskaltanut tehdä, mutta ois pitänyt.
Puhukaa vanhemmillinne, tai ihan kelle vaa.

Mie oon teiän tukena <3

-Wiltsu

Taas toivon saavani tästä kommentteja ja ehdotuksia seuraavaan blogi tekstiin

eikö valoa näy?

Koulukiusaamisen saloihin

Kirjoitan taas niin kevyestä aiheesta kuin koulukiusaaminen.

Oma kokemus:
Ensimmäiset ala-asteen luokat sujuivat niin kun kenellä tahansa pienellä lapsella.
Olin kuin muut, sitten kun pääsin kolmannelta luokalta, muutimme etelä-suomeen.
siellä aloitin neljännen luokan.
Enssimmäisenä päivänä jomun murretta pidettiin outona ja erillaisena.
Siitä alkoi 6 vuoden kiusaaminen.
Välillä en uskaltanut edes kouluun mennä tai saatikka sitten halunnut.
Yläasteella kiusaaminen vain paheni,
koska pukeuduin erilailla kuin muut enkä silloin vielä meikannut.
"VITUN HAAMU"
"YRITÄTKÖ SAADA HUOMIOO?"
kiusaaminen vain paheni: JOS TULET KOULUUN NIIN SUT TAPETAAN!
Olin noihin aikoihin jo tosilaiha, silti olin se "VITUN LÄSKI". "KANNATTASKO KAHTOO MITÄ SYÖT?"
Kävin usein terveydenhoitajan juttusilla, ei ei sekään tehnyt mitään, olin yksin, olin yksin koulussa, olin yksin kotona.
Ei ollut ketään kelle kertoa.
Kotona ei pystyny, koska siellä oli yhtä helvettiä.
15-vuotiaana sain diagnoosin anoreksia.
Siirryin ammattikouluun. Aluksi alkoi mennä hyvin, oli siistii ku olin gootti. Mutta sitten aukasin suuni ja kiusaaminen alkoi taas jaksoin sitä koulua käydä n. puoli vuotta

NE JOITA KIUSATAAN TÄNÄPÄIVÄNÄ TOIVON ETTÄ SAATTE AJOISSA APUA JA TEILLÄ ON JOKU JOLLE PUHUA.

-minä ainakin olen teidän tukena-

PS. otan ehdotuksia vastaan seuraavasta blogin aiheesta!

- Wiltsu